Kennel Erimoone

Kasvattaja

   


Erimoone-kennelnimen takana häärin minä, Minna. Ammatiltani olen eläintenhoitaja ja työskentelen alan yrityksessä viidettä vuotta, valmistuin ammattiini 2008 kesällä Kannuksen Kennellinjalta. Asun Seinäjoella, ja kuten arvata saattaa, vapaa-ajanvietto-ongelmia ei paljoa ole, kun neljä aikuista koiraani pitävät minut liikkeellä. Erimoone on pohojanmaaksi "erilainen" - ja kovastihan me (ainaki omasta mielestämme) ollahanki erimoosia.

Ensimmäinen koira saapasteli meidän perheeseen, kun olin 9-vuotias. Simbaa voi siis "syyttää" tästä kaikesta; kun koira tuli, ei paluuta enää ollut. Simban kanssa kokeiltiin "takapihatokoa" ja agilitya omaksi iloksi. Vuonna 2003 isovanhemmilleni muutti japaninpystykorvauros, ja kun itse muutin Kannukseen (Keski-Pohjanmaan maaseutuopistolle) opiskelemaan kennelalaa, sain kaveriltani "lainakoiraksi" 2-vuotiaan lapinkoiranartun. Siitä se ajatus sitten kunnolla lähti. Koirista voitte lukea enemmän niiden omilta sivuilta! Olen paikallisten koiraseurojen jäsen, agilityä harrastamme ja kisaamme Lakeuden Agility-urheilijoiden riveissä. Olen tokokoulutusohjaaja ja liikkeenohjaaja sekä harjoituskertoja vaille agilitykoulutusohjaaja. Kävin kasvattajan peruskurssin 2007 syksyllä ja kennelnimi myönnettiin 2011, ensimmäinen pentue näki päivänvalon heinäkuussa 2013.

Tiedonjanoni tämän rodun kanssa on aivan kyltymätön. Saatan välillä unohtua selailemaan koiranetin jalostustietojärjestelmää, sairauslistauksia ja muita mielenkiintoisia sivustoja ja kirjoja koko yöksi, huomaamatta lainkaan ajan kulumista. Muiden samanhenkisten ihmisten kanssa voi koirista keskustella tunnin jos toisenkin, mikä onkaan ihanampaa, kuin jakaa ajatuksiaan toisen kasvattajan tai harrastajan kanssa! Kiitos kaikille niille, jotka ovat jaksaneet kuunnella juttujani tuntitolkulla. Haluan olla avoin kasvattieni uusille omistajille, ja kertoa kaiken, mitä suvusta tiedossani on. Uuden oppiminen ei koiramaailmassa lopu koskaan, onneksi! Jos kyllästyy tutkimaan sukuja, sairauksia tai värigenetiikkaa, voi siirtyä lueskelemaan treeniblogeja ja käydä koulutuksissa ja luennoilla. Koskahan minulla on ollut viimeksi viikonloppu ilman minkäänlaista koiriin liittyvää ohjelmaa? Ehkä joskus yläasteella... Mutta minkä sille mahtaa, tämä on elämäntapa, ei pelkkä harrastus.

Paimensukuinen Lapinkoira?

Virallisestihan on vain ja ainoastaan kaksi suomalaista ja yksi ruotsalainen lappalaiskoirarotu: suomenlapinkoira, lapinporokoira ja ruotsinlapinkoira. Paimensukuisiksi lapinkoiriksi sanotaan niitä, jotka polveutuvat työkoirasuvuista poronhoitoalueelta Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Tätä linjaa on kasvatettu suomenlapinkoira-rodun sisällä jo yli 30 vuotta. Paimensukuisissa lapinkoirissa ollaan pyritty säilyttämän paimenkoiramainen tyyppi, olemus sekä rakenne. Paimensukuinen ei tarkoita sitä, että koirasi automaattisesti osaa paimentaa vaan hyvi paimennusominaisuuksia omaavia koiria rodusta löytyy tai ei löydy, linjasta riippumatta. Toimiva rakenne, paimenkoiramaisuus ja liiottelematon turkki ovat syitä, miksi minä päädyin tähän linjaan, enkä näyttelymenestyjien pariin. Lisää seurasta ja kasvatuslinjasta ja sen historiasta voitte lukea seuran sivuilta täältä.

Paimensukuiset rekisteröidään normaalisti Suomen Kennelliittoon suomenlapinkoiriksi. Niiden kanssa voi käydä näyttelyissä, mutta harvemmin tuomareita miellyttää lyhyt turkki, kevyt raajarakenne tai kevyt pää. Arvion kauniista ravista ja hyvästä käytöksestä voi silti hakea, vaikkei sertifikaattia tulisikaan :) Itse käyn silloin tällöin näyttelyissä omien koirieni kanssa ihan vaan vastapainoksi kaikelle muulle harrastamiselle ja kisaamiselle. Taivas on rajana! Tai pitäisikö sanoa että ohjaaja on rajana...

Haaveenani on tietenkin kasvattaa täydellisen hyväluonteisia, terveitä ja kaunisrakenteisia koiria, mutta jos hieman lasketaan vaaleanpunaisia laseja silmiltä, niin vaikka haaveita saa ja pitää aina olla, täytyy kasvattajan olla aina valmis tekemään kompromisseja yhdistelmissään. Mahdollisten terveysriskien tiedostaminen, asioiden selville ottaminen ja pyrkiminen mahdollisimman terveeseen koiraan on mielestäni vähintä, mitä tässä voi tehdä. Koira on kuitenkin elävä otus ja kasvattaja vain ihminen, eikä koskaan voi olla täysin varma siitä, elääkö kasvatettu pentu 15-vuotiaaksi täysin terveenä, vai menehtyykö se nuorena syöpään tai sairastuu sellaiseen tautiin, johon tarvitaan loppuelämän lääkitys ja seuranta. Toivon, että kasvattieni omistajat uskaltavat kertoa minulle, jos kasvattamalleni koiralle sattuisi puhkeamaan jokin sairaus, olemalla rehellisiä ja avoimia koirienne sairauksista autatte kasvattajia enemmän, kuin jos pimittäisitte tietoja. Otan siis kaiken tiedon mielelläni vastaan!

Paimensukuisen rakenne?

Kauneushan on tunnetusti katsojan silmässä, mutta itse pidän matalaryhtisistä, pitkäselkäisistä, tasapainoisesti kulmautuneista ravaajatyyppisistä koirista, joiden liikettä voisi katsella loputtomiin: kevyttä, vaivatonta, yksinkertaisen kaunista. Ilman toimivaa rakennetta ei ole toimivaa liikettäkään. Kyseessä on tietysti henkilökohtainen ihanne, omaan silmään täydelliset koirat ovat harvassa, mutta pidän esimerkiksi Varman (Nereaneidon Taikausva) rakenteesta kovin, vaikka siinäkin on tietysti omat puutteensa. Liioittelematon ja tasapainoinen jolkottelu metsässä näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Varma voisi ravata kymmeniä kilometrejä tuntematta väsyä, todella kaunis ravaaja.
Koirasta pitäisi myös kyetä ensivilkaisulla erottamaan, onko se uros vai narttu, eli sukupuolileiman tulisi olla selvä. Turkkia saa olla tai olla olematta, ei se määrä vaan laatu: lapinkoiran turkin kuuluisi olla säänkestävä ja likaahylkivä, ei helposti takkuuntuva. Talvella sen pitäisi pärjätä kolmenkymmenen asteen pakkasella lenkillä, ja kesällä pystyä uimaan uppoamatta pohjaan kuin kivi (kaikki koirat tosin eivät pidä uimisesta edes ajatustasolla). Vaikka mikään nartuistani ei olekaan mahdoton karvapehko, vältän silti keskikesän helteillä päivälenkityksiä ja käytän koirat mieluimmin yöllä tai aamulla uimassa tai lenkillä. Nartuistani yhdellä on oikeanlaatuinen, karkea karva, jonka harjaan kahdesti vuodessa läpikotaisin, karvanlähdön aikaan. Koira ui mielellään ja kestää pakkaslenkit hyvin. Kaksi koiristani taas omaa hieman heikomman turkinlaadun, suojasäällä lumipaakut tarttuvat kiinni ja uinnin jälkeen turkki takkuuntuu helposti, ja sen kuivumista saa odottaa tovin jos toisenkin. Kohtuus siis kaikessa, määrässä varsinkin. Koiran pitää minusta näyttää koiralta, ja paimensukuinen lapinkoira näyttää juuri siltä. Liioittelemattoman kauniilta.

Harrastuskoira?

Harrastuskoira? Todella monessa paimensukuisessa olisi epäilemättä ainesta johonkin harrastuslajiin: tokoon, agilityyn, jäljestykseen, ihmishakuun, kaverikoiraksi tai koiratanssiin, noin esimerkiksi. Jos taas tahtoo pärjätä jossain lajissa SM- tai MM-tasolla, niin silloin suosittelisin harkitsemaan jotain ”tutumpaa” paimenkoirarotua, lapinkoira ei välttämättä ole todella tavoitteellisen harrastajan koira.
Lapinkoira on usein itsenäinen ja poikkeuksetta hyvällä maalaisjärjellä varustettu harrastuskaveri. Ohjaaja saa yleensä miettiä treenejä tarkasti – koiran motivaatio samojen tokokuvioiden hinkkaamiseen ei ole aina selviö. Kisoissa voi pärjätä, mutta menestystä ei saa ilmaiseksi, niin kuin ei minkään muunkaan rodun kanssa. Tärkeää on tehdä itselleen selväksi, että kyseessä EI ole bordercollie vaan lapinkoira, ja keskittyä koiran hyviin ominaisuuksiin ja vahvuuksiin puutteiden sijaan (vaikka puutteetkin on hyvä tiedostaa). Tällä pääsee mielestäni jo aika pitkälle. Mikäli omaa kokemusta lapinkoiran kanssa harrastamisesta ja mahdollisesti kisaamisestakin, on tärkeää olla vertailematta samanrotuisia koiria keskenään, koska jokainen koira on yksilö. Kahta samanlaista lapinkoiraa tulet tuskin koskaan omistamaan. Jos haluaa harrastella ja on valmis uhraamaan ajatusta treenaamisilleen ja tekemisilleen – ja välillä pettymään siihen, että lapinkoira vie treeneissä pidemmän korren, tervetuloa joukkoon! Itselläni tähän mennessä ”paras” harrastuslapinkoira on ollut se, joka otettiin ilman minkäänlaisia odotuksia tai toiveita, ilman sen suurempia analysointeja, 2-vuotiaana aikuisena, joka ei osannut mitään istumista ja nimeään lukuun ottamatta. Tittelit ja harrastustulokset eivät periydy, mutta osa ominaisuuksista, luonteesta ja rakenteesta – loppu on kiinni ohjaajasta.

En siis kasvata harrastuskoiria, vaan pyrin kasvattamaan eläimiä, joilla on pääkopassa palikat kohdillaan, arjessa sujuvasti mukana kulkevia, aktiivisia lenkkeilijöitä ja päteviä sohvan lämmittäjiä – ihmisen parhaita kavereita.
Haluan, että kasvattini pääsisivät koteihin, joissa niiden kanssa ollaan valmiita lenkkeilemään ja liikkumaan luonnossa (lapinkoira ei väsy 20 kilometrin lenkillä, ihminen taitaa väsyä ensin), eli ollaan valmiita huolehtimaan siis koiran fyysisestä ja psyykkisestä kunnosta. Vaikka omatkaan koirani eivät (Riivaa lukuunottamatta) ole mitään virtapiikkejä, alkaa niissäkin parin päivän lenkittömyys näkyä kaikenlaisina lieveilmiöinä. Omat koirani liikkuvat pääsääntöisesti vapaina, 10-30km viikosta riippuen, välillä valjaissa hölkkälenkillä, lyhyemmillä lenkeillä hihnassa, talvella potkukelkkaa ja ohjaajaa vetäen, kesällä uiden jne. Hyvin ja oikein liikutettu ja huollettu koira on onnellinen koira! Temppujen teettäminen on mukavaa aivojumppaa koiralle kuin koiralle – välillä on hyvä antaa koiralle kunnon pähkinä purtavaksi, se väsyttää toisinaan paremmin kuin kymmenen kilometrin lenkki. Harrastaminen ja kisaaminen ovat tietenkin positiivista ja plussaa, mutta ei pakollista.

Toivon, että jokaiselle kasvatilleni tehtäisiin kahden vuoden iän tietämillä viralliset PEVISA-tarkastukset (=lonkkien röntgenkuvaus ja silmien tarkastus). Samalla rauhoituksella tutkituttaa myös kyynärät ja selän, polvet voi antaa lääkärin kopeloida silmätarkastuksen yhteydessä. Omilta koiriltani kuvautan selän, olat, polvet, lonkat ja kyynärnivelet, peilautan silmät, tutkitutan polvet ja kuuntelutan sydämen. Vaikka kasvateistani on tuskin tulossa mitään näyttelytähtiä, olisi mukavaa, jos koira tulisi käymään kerran pari virallisessa näyttelyssä, jotta kuultaisiin tuomarin mielipide rakenteesta ja luonteesta. Luonnetesti ja/tai MH-luonnekuvaus 2-6 vuoden iässä tuo lisäksi tärkeää informaatiota rodusta ja pentueen yksilöistä – omistaja ei tarvitse kuin seisoa paikallaan tai kävellä tuomarien osoittamaan suuntaan, eli ei kovinkaan haasteellinen tehtävä :). Järjestän kasvateilleni paimennuspäiviä ja leirejä lampailla, naudoilla ja poroilla, minusta olisi mahtavaa jos ihmiset lähtisivät koirineen aktiivisesti mukaan kokeilemaan, miten se oma koira toimii paimennettavilla eläimillä.
Odotan siis tietynlaista aktiivisuutta kasvattieni omistajilta, ja tietenkin sitä, että vastaatte puhelimeen vielä kymmenenkin vuoden kuluttua kun kyselen, mitä kasvateille kuuluu. Kuulumiset, niin hyvät kuin huonotkin kiinnostavat aina ja tulen varmasti ohikulkumatkalla tervehtimään perhettänne!