Kennel Erimoone

Tuisku

   


Kutsumanimi: Tuisku
Rotu: suomenlapinkoira, rekisteröity FIX-rekisteriin
Sukupuoli: narttu
Väri: parkki vaalein merkein
Syntymäaika: 27.3.2004
Kuollut: 21.1.2019, vanhuus, eutanasia
Isä: Lecibsin Murto "Musti"
Emä: FIN MVA Lecibsin Aliina "Tessa"
Kasvattaja: Anniina Kiviniemi
Omistaja: Minna Rinne, Seinäjoki

Terveys

Silmät: OK (10/08)
Polvet: 0/0 (10/08)
Lonkat: C/C [Tai B/B] (03/10)
Kyynärät: 0/0 (03/10)
Selkä: Kuvattu terveeksi (03/10), lannerangassa kuitenkin synnynnäinen valuvika, todettu osteopaatilla toukokuussa 2011
Hampaat: Ei hammaspuutoksia, leikkaava purenta. P4 hampaat poistettu ylhäältä juurpaiseiden vuoksi
Muuta: Sairastaa addisonintautia, vajaatoiminta puhkesi tammikuussa 2012. Ääniarka.

Harrastukset

Toko: TK1, TK2, Kilpaili voittajaluokassa
Agility: Pari virallista starttia maxi1 -luokassa
PK: BH-koe suoritettu

Tuisku koiranetissä

Tuisku on ensimmäinen oma koirani, ensimmäinen lapinkoirani, josta aktiivinen koiraharrastus sai alkunsa. Aloitin koulunkäynnin Kannuksen Kennellinjalla elokuussa 2005 ja ensimmäiset kuukaudet opiskeltiin ilman koiraa, mutta onneksi vain kaksi kuukautta. Parin mutkan kautta entinen koulukaverini tarjosi minulle koulutettavaksi nuorimmaista koiraansa, jonka oli jättänyt kasvattamastaan pentueesta itselleen. Perjantaina 28.10.2005 käytiin isoveljen kanssa hakemassa Tuisku ja pieneen keltaiseen reppuun pakatut tavarat mukaamme ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kiitos Anniina luottamuksesta <3

Ei taida olla mitään sanoja, joilla pystyisin Tuiskua kuvailemaan täydellisesti tai edes lähestulkoon täydellisesti. Monille se varmasti on vaan hölmö, hellyydenkipeä, ruskea lapinkoira, mutta minulle tuon täydellisempää harrastus- ja opiskelukaveria en olisi koskaan uskaltanut toivoakaan. Kotioloissa oikeastaan huomaamaton, voi huoletta pitää irti ihan missä tahansa, äärimmäisen kiltti ja herttainen. Rakastaa rapsutuksia ja vanhemmiten on alkanut jopa nukahtaa syliin kesken rapsuttelun. Tuisku on todella näyttänyt minulle, millainen lähes täydellinen lapinkoira voi olla. Toki Tuiskussakin on omat heikkoutensa, mutta kukapa sitä täydellinen olisikaan!

Kannuksessa päästiin kokeilemaan harrastuslajeja laidasta laitaan. Hakumetsällä Tuisku oli ehdottomasti omimmillaan; mikä olisikaan ihmisrakkaan koiran mielestä ollut hauskempaa kuin juosta metsässä etsimässä ukkoja, joilta sai vielä herkkuja! Kun Tuisku oli tulossa minulle, opettajat kysyivät, mitä lajia tahtoisin eniten sen kanssa alkaa harrastaa. Vastasin sen enempää ajattelematta, että tietysti agilityä, mutta toisin kävi. Yhä useammin ja useammin huomasin löytäväni meidät treenaamasta tottelevaisuutta koulun kentältä. 2007 uskaltauduttiin vihdoin ensimmäiseen kokeeseen, josta koira suoriutui loistavasti – 199 pistettä, luokkavoitto ja kunniapalkinto! Ensimmäisen kokeen jälkeen ollaankin monesti oltu jännän äärellä ja jouduttu pohtimaan, mistä tässä kaikessa on kyse. Viimeinen koesuoritus tehtiin syksyllä 2011 voittajaluokassa. Pisteillä ei paljoa juhlittu, mutta fiilis oli loistava.

Tuisku muuttui tammikuussa 2012 uneliaaksi ja poissaolevaksi. Yhtenä sunnuntaina lenkin jälkeen Tuisku aloitti oksentamisen ja meni todella huonoon kuntoon – aina niin todella ahne koira muuttui yhtäkkiä aivan päinvastaiseksi. Lääkärissä tutkittiin ultralla kohtu ja munasarjat, ei mitään. Perusverenkuvassa näkyi pientä tulehdusta, joten aloitettiin antibioottikuuri ja pahoinvointilääke, jotta pystyisi syömään edes jotain. Heti, kun pahoinvointilääke loppui, oksentelu ja syömättömyys alkoivat uudelleen. Seuraavalla viikolla tutkimuksia jatkettiin ja verta otettiin koirasta ihan huolella. Kolme päivää meni nesteytyksessä, ja perjantaina saatiin viimeisetkin verikokeiden tulokset – Tuisku oli sairastunut addisonintautiin eli lisämunuaiskuoren vajaatoimintaan. Lääkitys saatiin onneksi suhteellisen nopeasti tasapainoon eikä kortisonilääkitys ole jokapäiväistä.

2018 keväällä ennen V-pentujen syntymää, Tuisku muutti äidilleni "evakkoon", ei 14-vuotiaan tarvinnut enää katsella ainuttakaan pentuetta. Pentujen luovutuksen jälkeen hain Tuiskun kotiin mutta muutaman päivän päästä se sai niin kovan ripulin että ajattelin sen kuolevan siihen. Ripulista selvittiin mutta elo isossa laumassa oli sen verran stressaavaa että Tuisku muutti pysyvästi äitini luo, Pöpön kaveriksi.
Jouluna 2018 seurasin Tuiskun käyttäytymistä kotona ollessani - se joko nukkui tai käveli huoneesta toiseen pää riipuksissa hiljaa piipittäen. En tiedä, tunnistiko se minuakaan enää, katseli ainakin herätessään aina siihen malliin et "jaa, kukas sä olitkaan?". Tuiskun viimeinen florinef resepti riitti tammikuun puoleen väliin saakka 2019, viimeistä purkkia hakiessa päätin että tämä on viimeinen purkki ja varasin lopetuksen 21.1.2019.
Tuiskulla oli joko ihan huippu ilosia päiviä tai sitten niitä missä se ramppas edes takasin. Ruoka oli ainut asia minkä se vielä tajusi, loput oli aika sekavaa. Empä uskonut addisonin puhjetessa että dementia on se, mikä Tuiskun lopulta vie mutta niin kävi - kroppa pelasi mutta pää ei juurikaan.
Tuisku luotti muhun aina joka tilanteessa vaikka mä en aina osannut olla sen luottamuksen arvoinen. Tuis oli maailman mutkattomin ja luotettavin koira kaikissa tilanteissa. Se omaksui lauman vanhimman roolin hienosti ja toimi monille pennuille hienona opettajana ja pennut palvoi sitä. Kiitos että sain olla ihmisesi, kiitos korvaamattomista opeista vuosien varrella.

On niin vaikeaa olla kokonainen ilman sua. <3